Repolanmäen historiikki

Repolanmäen tila on ollut Arnikan suvun omistuksessa 1870-luvun lopulta lähtien. Yli satavuotiseen historiaan on mahtunut niin onnea ja vaurautta kuin vastoinkäymisiäkin. Vaikka Repolanmäki oli välillä käytännössä tyhjilläänkin, niin tänä päivänä se jälleen kukoistaa ja voi hyvin. Ohessa voit tutustua tilan historiaan vuodesta 1877 lähtien aina nykypäivään saakka.


Varhaishistoria (n. 1877-1913)

Repolanmäen tiluksista on olemassa merkintöjä vanhoissa asiakirjoissa 1600-luvun lopulta lähtien. Suuri osa tiluksiin kuuluvista maista oli tuolloin metsää, mutta myös viljelysmaata oli jonkin verran, minkä lisäksi mailla sijaitsi tiettävästi myös pieni torppa ja navetta. Torpan väki vaihtui aikojen saatossa useasti — milloin syynä olivat taloudelliset vaikeudet, milloin kulkutaudit ja nälänhätä. Yksikään perhe ei asuttanut Repolanmäen maita muutamaa vuosikymmentä kauempaa, ja vuosien 1866-1868 suurien nälkävuosien myötä tila jäi autioksi pitkäksi aikaa. Vuoteen 1877 tultaessa Repolanmäen tilukset olivat olleet autiona jo lähemmäs vuosikymmenen. Peltoja ei oltu hoidettu, ja Repolanmäen niityillä laidunsi naapuritilojen karja.

Kun Repolanmäen tilukset myytiin huutokaupalla, tilasta kiinnostuneita ostajia oli hädin tuskin kourallinen. Heidän joukossaan oli kuitenkin muuan Johannes Aarnio, joka ei ollut kotoisin Ohtojärven alueelta. Repolanmäen maita pilkottiin huutokaupan yhteydessä pienempiin osiin; osia metsistä ja viljelysmaista myytiin muille, mutta Johannes Aarnio voitti huutokaupan Repolanmäen varsinaisista tiluksista, jotka muutamaa metsä- ja peltoplänttiä pienempinäkin riittivät erinomaisesti Johanneksen suunnitelmiin.

Kun kaupat oli lyöty lukkoon, Repolanmäen tiluksilla sijainneet vanhat ja ränsistyneet rakennukset purettiin ja uuden maatilan rakennustyöt aloitettiin. Vähitellen Repolanmäkeen nousi muun muassa uusi torppa, saunarakennus, latoja, varastoja, navetta ja talli. (Enimmillään erilaisia rakennuksia oli Repolanmäen mailla lopulta lähestulkoon 30 kappaletta.) Johannes Aarnio muutti vaimonsa Liisan ja heidän yhteisten lastensa Elinan, Sofian ja alle vuoden ikäisen Väinön kanssa uudelle maatilalle heti, kun se oli asuinkelpoinen. Heidän lisäkseen tilalle muutti asumaan Johanneksen vanha äiti ja joukko renkejä, piikoja ja muita apukäsiä.

Repolanmäki muuttui siis verrattain lyhyessä ajassa autioituneesta ja ränsistyneestä maapläntistä elinvoimaiseksi maatilaksi, jossa elettiin onnellista ja vaurasta elämää. Elo tilalla oli sangen auvoisaa, eikä suurempia vastoinkäymisiä tapahtunut. Repolanmäkeen valmistui uusi päärakennus vuonna 1890, ja vuonna 1906 Väinö Aarnio meni naimisiin pitkään heilastelemansa Johannan kanssa. Pariskunnan ensimmäinen ja ainoaksi jäänyt lapsi, Urho, syntyi vuonna 1913.


Urho Aarnion ajat (n. 1913-2006)

Urho oli vanhempiensa silmäterä, joka sai osakseen paljon rakkautta ja hoivaa. Poika tunnettiin jo varhain lempeänä ja eläinrakkaana; tiedetään, että hänellä oli pienestä pitäen tapana ottaa hoiviinsa loukkaantuneita eläimiä ja yrittää hoitaa niitä kuntoon. Joskus yritykset epäonnistuivat, mutta mikäli tarinoihin on uskominen, niin onnistumisia tapahtui enemmän kuin epäonnistumisia. Lisäksi tiedetään, että Urho oli erilaisten luonnonilmiöiden ja luonnon lisäksi tavattoman kiinnostunut historiasta ja eri maista ja kulttuureista. On ilmiselvää, että kaukaiset maailmankolkat vetivät Urhoa puoleensa jo aivan nuoresta lähtien. Urho luki ylipäätäänkin kaiken mitä sai käsiinsä, mutta yksi hänen lapsuuden suosikkikirjoistaan oli puhki selattu vanha suomenkielinen painos Jules Vernen klassikkoteoksesta "Matkustus Maan ympäri 80:ssä päiwässä"; kenties Urho haaveili jo tuolloin kiertävänsä jonakin päivänä maailman laidasta laitaan.

Urhon lapsuusvuodet olivat tiettävästi sangen onnelliset. Urhon isovanhemmat menehtyivät vanhuuteen Urhon ollessa pieni, mutta ensimmäinen Urhon elämän isompi vastoinkäyminen lienee tapahtunut vasta Urhon ollessa 17-vuotias, kun Urhon isä, Väinö, menehtyi tapaturmaisesti vuonna 1930. Tuolloin vasta 53-vuotiaalla Väinöllä olisi luultavasti ollut vielä useita vuosia elettävänä, jos hän ei peltotöissä olisi loukannut jalkaansa viikatteen terään, ja menehtynyt pian sen jälkeen ilmeisesti jäykkäkouristuksen seurauksena.

Väinön poismeno jätti pitkäksi aikaa suuren surun Repolanmäkeläisten elämään. Edesmenneen miehensä tavoin jämäkkäluontoinen Johanna-rouva, joka tuolloin oli 45-vuotias, otti kuitenkin nopeasti tilan asiat hoitaakseen. Vaikuttaa siltä, että isän kuolema vaikutti syvästi Urhoon, joka pyrki unohtamaan surunsa rehkimällä kotitilallaan hiki hatussa. Urhon työpanos oli toki tervetullut, mutta ei välttämätön (Repolanmäessä näet riitti työvoimaa) ja oletettavasti Johanna oli poikansa tulevaisuudennäkymistä huolissaan, sillä Johannan ehdotuksesta Urho lopulta hankki itselleen töitä myös Repolanmäen tilan ulkopuolelta. Urho pääsi hevosenkengittäjän oppiin Ohtojärven kylälle, ja uudenlainen tekeminen vaikuttaakin siinä vaiheessa tehneen Urholle hyvää. Urho työskenteli yhä ahkerasti, ja ansaitsemansa rahat nuori mies pisti säästöön.

Ei ole tiedossa, suunnitteliko Urho alun pitäenkin säästävänsä rahansa matkustamiseen. Niin kuitenkin kävi, että vuonna 1933 Urho ilmoitti äidilleen lähtevänsä "vähäksi aikaa katselemaan maailmaa". Johanna-rouva ei nähnyt tässä mitään ongelmaa. Asiat Repolanmäessä sujuivat hyvin, ja olihan Urho pienestä pitäen unelmoinut matkustavansa. Johanna vannotti kuitenkin poikaansa lähettämään sähkeen, jos jotakin odottamatonta tapahtuisi. Niin Urho lähti maailmalle, ja mukaansa hän otti vain sen verran tavaraa kuin yhteen laukkuun kätevästi mahtui.

Arki eteni Repolanmäessä omalla painollaan, eikä Johanna-rouva turhia huolehtinut poikansa perään. Sitten Urholta saapui sähke Lontoosta. Sähkeiden tapaan lyhyesti muotoillusta viestistä kävi ilmi, että Urho oli saapunut Lontooseen viikko sitten Pariisista, oli ehtinyt nähdä jo paljon ja viipyisi matkalla vielä jonkin aikaa. Sähke päättyi sanoihin "kaikki hyvin ja ihanaa". Sen jälkeen Urhosta ei kuulunut toviin mitään. Kun seuraava sähke saapui, Johanna-rouvaa odotti todellinen yllätys: sähke oli lähetetty New Yorkista! Sen jälkeen sähkeitä alkoi ilmestyä milloin mistäkin päin maailmaa. Välillä sähkeiden välillä kesti pitkäänkin, ja Johanna-rouva ehti taas huolestua, mutta uusi sähke tuli lopulta aina perille. Jossain vaiheessa sähkeiden lisäksi alkoi saapua myös tavaralähetyksiä, jotka sisälsivät erilaisia omituisia, mielenkiintoisia ja eksoottisia matkamuistoja.

Yhdysvalloista Urhon matka jatkui Väli-Amerikkaan ja sieltä Etelä-Amerikan sademetsien uumeniin, ja sieltä edelleen Australiaan ja Indonesiaan. Urho kulki halki Aasian, kävi sitten lähellä kotimaata poiketessaan Pietarissa, mutta jatkoi kuitenkin matkaansa Itä-Euroopan kautta Turkkiin ja sieltä Etelä-Afrikkaan, josta matka jatkui Euroopan halki Tukholmaan ja lopulta takaisin kotimaan kamaralle ja Repolanmäen tilan pihaan. Oli alkukevät vuonna 1939. Urhon muutaman viikon mittaiseksi suunniteltu ulkomaanmatka oli venynyt lähes kuuden vuoden pituiseksi. Urho otettiin kotiseudullaan vastaan sankarina. Mies kertoi mieluusti näkemästään ja kokemastaan, mutta kun väki taivasteli kaikkea Urhon näkemän määrää, Urhon sanotaan usein naurahtaneen, ettei hän ollut nähnyt vielä "läheskään tarpeeksi".

Maailmalla vietettyjen vuosien myötä Urhon matkustusinto tuskin oli muuta kuin kasvanut, mutta Urho katsoi parhaaksi jäädä vaihteeksi auttamaan kotitilalla. Toinen painava syy oli se, että samana vuonna, jona Urho palasi matkaltansa, puhkesi toinen maailmansota, ja 26-vuotias Urho joutui lähtemään talvisodan rintamalle. Vain kuukautta ennen sodan loppumista Urhon jalka vahingoittui kranaatinsirpaleesta, ja Urho pääsi palaamaan takaisin kotiin. Urho, joka ei sietänyt nähdä minkään elävän olennon kärsimystä, ei tiettävästi suostunut sodan jälkeen puhumaan kokemastaan halaistua sanaa.

Urhon palattua loukkaantuneena rintamalta häntä päätyi sattuman kautta hoitamaan eräs Ohtojärven kylältä kotoisin oleva Aino, joka oli tuolloin 20-vuotias. Urho ja Aino kiintyivät toisiinsa syvästi. Lisäksi Urhon vamma osoittautui lievemmäksi kuin alunperin oli pelätty. Onkin todennäköistä, että Urho liioitteli ulospäin vamman vakavuutta välttyäkseen joutumasta takaisin rintamalle jatkosodan aikana. Juoni toimi, eikä Urho joutunut enää sotimaan. Vaikka vamma jättikin jälkeensä rumat arvet ja ajoittaiset säryt, jalka kuitenkin parani niin hyvin, ettei se lopulta estänyt Urhoa elämästä ja liikkumasta normaalisti. Aino pysyi Repolanmäessä Urhon rinnalla koko sodan ajan, ja vuonna 1945 Urho ja Aino menivät naimisiin.

Urhon ja Ainon käsissä sodan myötä kärsinyt Repolanmäki alkoi taas vähitellen kukoistaa. Tilan huonokuntoisia rakennuksia kunnostettiin ja tarpeettomaksi jääneitä purettiin pois, ja vaikka Repolanmäen tallien hevosista moni olikin jäänyt rintamalle, Urhon ja Ainon yhteisestä toivomuksesta Repolanmäen toiminta alkoi vähitellen painottua (maanviljelyn ohessa) enemmän hevoskasvatukseen. Jossakin vaiheessa lypsykarjan pidosta luovuttiinkin melkein kokonaan. Repolanmäkeen syntyi uusia varsoja melkein joka vuosi, mutta Urho ja Aino saivat esikoisensa vasta pitkän odottelun jälkeen, kun pariskunta oli jo ehtinyt pelätä jäävänsä lapsettomiksi. Eritysen pahoillaan tilanteesta oli Johanna-rouva, joka kovasti kaipasi lapsenlapsia. Valitettavasti Johanna kuoli vanhuuteen vain vuotta ennen, kuin Aarnioiden perheeseen viimein syntyi tytär vuonna 1965. Tyttö sai nimekseen Anna Aarnio.

Elämä Repolanmäessä tuntui asettuneet omiin uomiinsa Annan syntymän jälkeen. Urho alkoi taas vähitellen matkustella, ja suunnitteli Ainon kanssa matkustelevansa jälleen maailman ympäri, kun tytär olisi hieman vanhempi. Loppukesästä vuonna 1970 tapahtui kuitenkin jotakin, mikä olisi voinut pahimmillaan tuhota idyllin kokonaan: Repolanmäen tallirakennukseen iski salama, ja rakennus syttyi hetkessä ilmiliekkeihin. Mitään ei ollut tehtävissä, ja talli paloi maan tasalle. Yhtään hevosta ei onneksi jäänyt liekkeihin, sillä kaikki hevoset olivat sillä hetkellä olleet laitumella tallin perinpohjaisen siivouksen vuoksi ja talli oli ollut tyhjillään. Aineelliset vahingot olivat kuitenkin mittavat. Uuden tallin rakentaminen aloitettiin heti, kun raivaustyöt palon jäljiltä oli saatu loppuun. Töiden aikana hevoset majailivat Repolanmäen muissa sopivissa tiloissa, ja osa oli myös majoitettuina ystävällisten naapureiden talleihin. Uusi tallirakennus suunniteltiin muistuttamaan mahdollisimman paljon aikaisempaa tallia, ja sen rakennustyöt valmistuivat vuoden 1971 keväällä.

Vain viittä vuotta myöhemmin Aino Aarnio kuoli aggressiiviseen ja nopeasti edenneeseen syöpään. Urho ja tuolloin 11-vuotias Anna olivat surun murtamia. Elämän oli kuitenkin jatkuttava; Urho jätti matkustelunsa toistaiseksi syrjään huolehtiakseen tyttärestään ja Repolanmäen tilasta. Ei ole epäilystäkään, etteikö Urho olisi rakastanut tytärtään koko sydämestään. Kuitenkin jossakin vaiheessa Anna alkoi etääntyä isästään. Anna ei selvästikään nähnyt itseään Repolanmäen tilan perinteiden jatkajana, vaan kaipasi tyystin erilaista elämää jossakin aivan muualla. Urhon suureksi suruksi Anna muuttikin Repolanmäestä kaupunkiin heti täytettyään 18 vuotta.

Annan lähdettyä Urho jäi pitämään Repolanmäkeä yksikseen. Apulaisia ja työntekijöitä hänellä toki oli, mutta voi hyvin kuvitella, että Urho tunsi itsensä yksinäiseksi Repolanmäessä. Huolimatta siitä, että oli täyttänyt jo seitsemänkymmentä vuotta, Urho alkoikin jälleen matkustella ympäri maailmaa. Hän vietti miltei enemmän aikaa ulkomailla kuin kotitilallaan Suomessa. Urhon matkustellessa Anna eli omaa elämäänsä. Hän tapasi jossakin vaiheessa Jouni Hallanmaan, ja meni tämän kanssa naimisiin vuonna 1987. Seuraavana vuonna Hallanmaille syntyi tytär, joka sai nimekseen Arnika Hallanmaa.

Tyttären syntymän jälkeen Hallanmaat tuntuivat pitävän yhteyttä Urhoon vielä entistä harvemmin. Vierailut Repolanmäessä rajoittuivat kerran kesässä tehtävään lyhyeen reissuun, ja Urho piti tarkasti huolen, että oli aina silloin paikalla, eikä jossakin matkoillansa. Vierailut loppuivat äkkiä vuoteen 1994, kun Arnika oli vasta 6-vuotias. Jostakin tuntemattomasta syystä Hallanmaat katkaisivat tyystin välinsä Urho Aarnioon sen jälkeen. Arnikan ainoa yhteys isoisäänsä olivat postikortit, joita Urho-vaari lähetti matkoiltansa, ja joita Arnikan vanhemmat eivät sentään takavarikoineet.

Tyttärensä hylkäämä ja lapsenlapsensa samalla menettänyt Urho vietti entistä enemmän aikaa ulkomailla. Matkoiltaan Urho lähetti Arnikalle postikortteja, joissa kertoi kuulumisistaan ja kokemistaan seikkailuista, kuin mitään välirikkoa Urhon ja tämän tyttärentyttären vanhempien välillä ei olisi koskaan ollutkaan. Usein kortit päättyivät lauseeseen: "Toivon tapaavani sinut pian". Vasta lähestyessään 90 ikävuotta Urho näytti viimein palanneen pysyvästi Ohtojärven kylän perukoille. Muutama vuosi vierähti tällä tavoin, mutta vuonna 2006, täytettyään 93 vuotta, Urho teki päätöksen. Raskain sydämin hän irtisanoi tallin työntekijät ja myi viimeiset hänellä olleet hevoset. Repolanmäen tila, joka niin monia vuosikymmeniä oli kukoistanut täynnä elämää, jäi jälleen tyhjilleen. Urho lähti matkalle viimeistä kertaa, eikä enää palannut takaisin Repolanmäkeen.


Repolanmäki herää jälleen henkiin (2013 ->)

Urho Aarniosta ei kuulunut vuosiin mitään, ja Repolanmäki seisoi tyhjillään. Heinäkuussa vuonna 2012 maailmalta sitten kantautui viesti, että Urho Aarnio on menehtynyt Amazonin sademetsissä tarkemmin tuntemattomissa olosuhteissa. Urho oli jättänyt myös testamentin, jossa Urhon koko omaisuus siirtyi Arnikan haltuun. Tämä omaisuus kattoi paitsi Repolanmäen tilukset, myös varsin mittavan rahallisen omaisuuden, jonka olemassaolosta kellään Urhon itsensä lisäksi tuskin oli ollut mitään tietoa.

Voi olla, että Arnikan vanhemmat olisivat ehkä tämän myötä kyenneet unohtamaan selittämättömän kaunansa edesmennyttä Urhoa kohtaan. Hetken näyttikin jo siltä, että he olisivat olleet hautaamassa sotakirvestä yhdessä Urhon kanssa (vertauskuvallisesti toki; Urhon maalliset jäännökset eivät koskaan palanneet Suomeen). Kun herra ja rouva Hallanmaalle sitten selvisi, että heidän tytärensä sai päähänsä pakata tavaransa ja muuttaa Ohtojärvelle pitämään hevostallia (sen sijaan, että olisi käyttänyt perintönsä johonkin hyödylliseen), unohtui anteeksianto tyystin. Arnika oli kuitenkin päätöksensä tehnyt — Repolanmäki heräisi jälleen henkiin hänen käsissään.

Repolanmäen kunnostus- ja rakennustyöt aloitettiin saman tien. Vanha talli kunnostettiin uuden veroiseksi, ja se sai rinnalleen uuden, hieman pienemmän tallirakennuksen. Myös ratsastuskenttä huollettiin, ja sen viereen kohosi ihkauusi maneesi. Arnika muutti asumaan tilan vanhaan päärakennukseen jo ennen rakennustöiden valmistumista. Varsinaisesti Repolanmäki avasi ovensa uudestaan vasta seuraavana keväänä, 3. toukokuuta vuonna 2013, jolloin ensimmäiset Arnikan ostamat hevoset muuttivat talliin. Tallin pyörittäminen omin päin ei tullut kysymykseen, ja Mari Aittamäki palkattiin Repolanmäen tallimestariksi. Hevosmäärän hiljalleen kasvaessa seuraavan parin vuoden saatossa Repolanmäen työntekijöihin liittyivät myös Emma Korpela ja Olli Riekonneva.

Tätä nykyä Repolanmäki on elinvoimainen ja kukoistava maalaistalli. Arnika ei ole katunut valintaansa päivääkään, ja elämä Repolanmäessä vaikuttaa etenevän pääasiassa rauhallisissa ja onnellisissa tunnelmissa. Mitähän tarina mahtaa vielä tuoda tullessaan?